Taivaslaulu - kaunis ja järkyttävä kirja

Luin jokin aika sitten Pauliina Rauhalan kirjoittaman kirjan Taivaslaulu, tuon kirjan minkä nimi on varmaan aika monellekin tuttu, sen verran suosittu se on ollut. 
Pauliina Rauhala on siis filosofian maisteri ja äidinkielenopettaja, ja tämä kirja on hänen esikoisteoksensa. Kirja on rakkausromaani, jossa on mukana vahva eettinen sanoma.

Mainitsen lyhyesti kirjan "pääjuonen", jos mahdollisesti joku tätä lukeva ei sitä tiedä.:)
Pääosassa ovat Vilja ja Aleksi, rakastavaiset, jotka ovat vanhoillislestadiolaisia. He saavat melko nopeasti yhä useampia lapsia. Hentorakenteinen, taiteilijasielu Vilja väsyy yhä enemmän ja enemmän, mutta vakaumuksensa takia eivät voi muutakaan kuin antaa lasten tulla. Raskaudenpelko alkaa hallita aviopuolisoiden rakkauselämää yhä vahvemmin. Lopulta, Aleksin perheelleen antautumisesta ja psykologin tuesta huolimatta, Vilja romahtaa täysin ja koko perhe-elämä on tietysti kaaoksessa. Loppu on kuitenkin lopulta onnellinen ja vapauttava, ja mielestäni melko yllättävä liikuttavuudessaan. 

Mietin että haluaisin lainata tähän joitakin koskettavimpia kohtia kirjasta, mutta valinta ei ole helppo, sillä oikeastaan heti alusta loppuun asti kirja sisältää niin kauniilla ja herkällä tavalla kirjoitettua tekstiä. 


Aleksi pysähtyi ikkunaan katsomaan, kuinka aurinko kehysti naisen. Oljenväriset hiukset syttyivät kultaiseksi valoksi. Tuuli hyväili häpeilemättä hiuksia, nuuhki ja pöyhi niiden omanantuoksua. Hänkin olisi tahtonut. Aleksi halusi nähdä aivan tarkasti, miten naisen nauru alkoi, jatkui ja päättyi. Kasvot silenivät ja pehmenivät siksi nuoreksi tytöksi, jota ensi kerran kömpelösti suudellessaan Aleksi oli haljeta rakkaudesta. 

Viljan näkökulmaa:

Päivän maali on kello neljä. Silloin tulee isi. Hymyilevä, työntuoksuinen, kirjepostia kantava isi... Isi kulta, rakas isi, lujat kädet jotka nostavat jokaisen pienen vuorollaan korkealle ilmaan, yhä korkeammalle, vielä kerran. Kun Aleksi tulee kotiin, palaa kello kierrokselleen. Se alkaa tikittää nopeasti ja iloisesti, aivan kuin aamupäivällä, jolloin se hyppeli viheltäen eteenpäin.

Kello neljä tulee isi, joka voimallaan pysäyttää yltyvän puuskittaisen pahan tuulen. Kello neljä tulee isi, joka antaa ymmärtää, ettei mikään ole mieluisampaa kuin tuulenpysäyttäjän ja auringonkantajan työ. 

Mutta kaikki miehet eivät tule. Jotkut jättävät kokonaan tulematta...
MIehet voivat valita. Kotona he voivat kiinnostua tai kyllästyä, olla läsnä tai hävitä..Naiset voivat vain jäädä. Naiset voivat vain yrittää selvitä. Hyvät selviävät. Huonot eivät. Se on uskonkysymys. 
   Minä en ole selviytyjätyyppi. Hyvä Jumala. Varjele tuulenpysäyttäjää ja auringonkantajaa.

...........



Äiti käväisee vielä nopsasti vessassa ja tulee ihan kohta takaisin. Syökää nätisti. 
   Testi odottaa peilikaapin hyllyllä. Painan silmät tiukasti kiinni, puserran kädet yhteen ja hengitän palleaan asti. Huokaan rukouksen, äänettömän ja sanattoman, mutta se kaikuu kaakeleissa kuin hukkuvan huuto. Sitten on katsottava.








Äiti, missä sää oot? Äiti, mikset sää jo tuu? Maito kaatu ja Lumikukka on noussu seisomaan syöttötuolissa. Äiti, itkekkö sää? Onko sulla pää kipeänä? Äiti, sun täytyy mennä pötköttämään sohvalle ja ottaa panadoli. Mää annan, aikuisten iso tabletti, mustaherukanmakunen, viissataa grammaa. 


Seuraavat lainaukset ovat siitä kun Vilja on jo tullut uupumisessaan päätepisteeseen ja on ilmeisestikin sairaalahoidossa. Hän uskoo kuolevansa ja kirjoittaa kirjeen Aleksille:

Rakas Aleksi...
Minä rakastan lapsiamme. Kerro se heille yhä uudestaan. 
Kerro Kaislalle, että äidin kaikkein mukavin kotityö oli letittää hänen ruskea tukkansa...
Kerro Aavalle, että äidin mielestä kaikkein kaunein tähtien tuike löytyi hänen silmistään...
Kerro Otsolle, että äiti sai eniten voimia päiviinsä katsoessaan vaaleita keinuvia kiharoita ja naurusuuta, joka selosti pontevasti koko ajan...
Kerro Lumikukalle, että hänen tuhinansa oli aina äidin paras unilaulu..
Jos vauvat ehtivät syntyä ja saavat elää, silitä ja suukota heitä joka ilta puolestani.
Minä rakastan sinua. Minä tiedän sinun rakkautesi, horjumattoman ja vaatimuksia asettamattoman, ja se on kauneinta mitä on. Pyydän anteeksi sitä, että olen ollut niin usein kohmeinen ja vetäytyvä lähelläsi. Elämässä vaikeinta oli se, että kauneimpaan läheisyyteen liittyi kipein pelko.



Kirjan loppuosa on mielestäni hyvin vapauttavaa tunnelmaltaan. Vilja muistelee ikään kuin runon muodossa taakse jääneitä raskausaikojaan: 

Olen myös edelleen kuullut puheita laajojen kaivausten ja kallioporausten välttämättömyydestä. Kiivassanaisimmat estelmöijät ovat useimmiten miehiä, heitä, jotka eivät itse kaiva vaan jotka seisovat kuopan reunalla huutelemassa kovaäänisesti ja jättävät sitten naisensa yksin työhön. Mutta on myös paljon pitkän linjan kaivajanaisia, joiden keho on hyvin kiintynyt kaivamiseen ja joiden elämäntyö janoaa arvostusta, sekä nuoria ja ihanteellisia tulevia kaivajia, jotka ovat yhtä vakuuttuneita tehtävänsä välttämättömyydestä kuin minäkin aikoinaan olin...
Valon jossa ei ole pelkoa voin jakaa vain rakkaimpani kanssa, hänen joka yhä kulkee kanssani. Talvi on mennyt, sade on laannut, se on kaikonnut pois. Kukat nousevat maasta, laulun aika on tullut.



Tässä siis jotain otosta kirjan tunnelmasta, mikä oli muuttui mielestäni loppua kohden yhä raskaammaksi, mutta vapautui sitten lopulta. Tämä kirja herätti itsellä hyvin monenlaisia ajatuksia ja tunteita. Ehkä eniten sellaista tuskaa niiden naisten puolesta, jotka eivät koe edes haluavansa lapsia tai jaksaisi enää yhtään uutta lasta, mutta jotka pelkäävät ehkäisyn olevan Jumalan ehdottomasti kieltävä asia, suorastaan kadottava.
Itse näin ei lestadiolaisuuteen kuuluvana, koen aika turhaksi ja varmaankin ärtymystäkin herättäväksi alkaa suuremmin kertomaan oman kantani asiaan. 
Jos jotain olisi hyvä kuitenkin tietää, niin mm. se että ehkäisykielto perustuu käsittääkseni osin ns. vauvavarasto-oppiin, joka on jo aiemmin kristinuskon historiassa torjuttu. 

Itse samaistuin jonkin verran kirjan Viljaan siinä, että en myöskään itse koe olevani mikään selviytyjätyyppi. Oman jaksamiseni rajat tulevat vastaan jo melko nopeasti, mitä tulee kaikkeen siihen mitä se elämä on kun on pieniä lapsia. Ja onhan minulla kokemusta jo kahdesta lapsesta. Mietin sitä millainen olisin jos olisin kasvanut lestadiolaisuuden keskellä, ja aika varmasti tiedän että olisin juuri se joka olisi ottanut hyvin vakavasti puheet ehkäisyn synnillisyydestä. Ja olisin ylittänyt rajani. 
Itse tiedän tasan varmasti että minulla ei olisi voimia suurperheen äidiksi, eikä se ole myöskään ns. kutsumukseni. 
Kyllä Jumala ymmärtää meidän luonteemme ja jaksamisemme, moninkerroin paremmin kuin kukaan muu, näin uskon. :) 

Niin, suosittelen kirjaa sinulle joka yhtään pidät lukemisesta! :)