Elämänkaari ja ihmisen vuodenajat

Luin tässä äskettäin  kirjailija ja psykoterapeutti Pepi Reinikaisen kirjoittaman kirjan Elämänkaarikirjoitus ja ihmisen vuodenajat. 
Kyseinen kirjailija on jakanut ihmisen elämän ikään kuin eri jaksoihin keväästä talveen ja käy läpi kullekin ikävaiheelle kuuluvia keskeisiä asioita.
Itse koen käyväni osittain läpi vielä nuoruuteen sisällytettyjä asioita, mutta hyvin paljon myös asioita mitä on kuvattu Alkukesän käsitteen alla. Tässä muutamia niistä (ja jotka varsinkin koen tutuksi ja ajankohtaiseksi itselleni):

"Alkukesä
28-35 vuotta, nuori aikuisuus

- Tärkeitä tapahtumia ja ihmisiä
- Työhön paneutumista, perheen perustamista, sosiaalisen aseman etsimistä ja vahvistamista
- Elämän toteennäyttäminen, konkretisoiminen materiaalisessakin mielessä
- Poliittisen kannan, elämänfilosofian vakiinnuttamista ja tarvetta vakauteen myös ihmissuhteissa
- Halu lukeutua johonkin, kuulua jonnekin, olla jotakin
- Oma lapsuus ja vanhemmat joutuvat kriittiseen tarkasteluun"

Ja varsinkin tämän koen yllättäen nyt hyvin tutuksi!

"- Materiaalis fyysistä ja järjen aikaa"

Olen pitänyt itseäni enemmänkin tunne-ihmisenä, mutta ilmeisesti tietty ikävaihe tuo mukanaan uusia asioita.

Kun joutuu tekemään surutyötä

Haluan kirjoittaa tähän vielä otteita Aila Ruohon kirjoittamasta kirjasta Päästä meidät pelosta - hengellinen väkivalta uskonnollisissa yhteisöissä, kirjaa varten haastatelluilta henkilöiltä - sillä ne ovat itselleni henkilökohtaisesti koskettavia, ja uskon että on myös muita jotka voivat tähän samastua. <3

s.374-375
" Tunnen sääliä, kiukkua, inhoa. Jonkin verran myös häpeää. Häpeän itsessäni sitä puolta, joka oli niin tyhmä ja johdettavissa(....)On tehtävä surutyötä sen johdosta, että on eksynyt elämässään, hukannut aikaa, mahdollisuuksia, ihmissuhteita, perhe-elämän rikkautta(...)Luottamus seurakuntiin ja niiden johtajiin on kyseenalaistunut. Olen tajunnut, ettei täydellisyyttä ole tässä maailmassa. Olen kokenut, että kun hengellinen puoli on sairastunut, se on ikään kuin tulehdustilassa eikä sitä auta sorkkia. Annan itseni parantua rauhassa. (...) Hengellinen ylimielisyys on erityisen loukkaavaa, koska siinä itse Jumala otetaan aseeksi ja suojabunkkeriksi muita vastaan. Tavallaan se on myös humoristista, surkuhupaisaa. Se on kovin inhimillistä." (Kiinanruusu, entinen Maitobaarin jäsen)

s.366
"Olen pohtinut asioita, muodostanut mielipiteitä ennen niin selviin asioihin(joihin liikkeen taholta annettiin vastaukset) ja ihmisenä muuttunut enemmän kuin koko elämäni aikana tätä ennen. Monikaan ajatus ei ole säilynyt ennallaan. Olen muuttunut suvaitsevammaksi. Mikä minä olen tuomitsemaan muita? Olen oppinut, että en arvostele muiden elämää, sillä jokaisella on käytökseensä syy. Enää en halveksi muita ihmisiä, pidä itseäni jotenkin parempana. Jokaisella meistä on oma historia, oma tausta joka on muokannut meistä sellaisia kuin olemme. Olen oppinut, että nämä ihmiset ympärilläni, naapurit ja työtoverit, ovat tavallisia ihmisiä iloineen ja suruineen..."(Gema, entinen vanhoillislestadiolainen)

s.373
"Muistan kävelleeni kadulla, kun ensi kertaa elämässäni ymmärsin, että minä itse olen vastuussa elämästäni ja minulla on vapaus tehdä mitä itse haluan(...)Ei enää epäselviä rukousvastauksia ja huonoja valintoja niiden pohjalta. Ei epätoivoa, syyllisyyttä ja ahdistusta omasta sieulusta ja riittämättömyydestä..."(James, entinen mormoni)

s.372
"Olen saanut itseni ja elämäni takaisin. Minun ei tarvitse kokea syyllisyyttä siitä, että olen juuri sellainen kuin olen. Saan keskittyä itselleni tärkeisiin asioihin, eikä seurakunta määrittele, mikä on hyväksyttävää tai suositeltavaa vapaa-ajan käyttöä. Nyt, kun maailmankatsomukseni perustuu toisenlaiselle pohjalle, toimin moraalisestikin eri lähtökohdista käsin. En tee moraalisesti oikeita asioita enää rangaistuksen pelosta, vaan sen vuoksi, että esimerkiksi tiedän kokemuksesta, miten pahalta läheisistäni tuntuu, jos vaikka pahoitan hänen mielensä..."(Merja, entinen vapaakirkollinen)


Peace&love <3

Mikä elämässä on tärkeintä

Viime aikoina olen miettinyt sitä miten joudun oman luonteeni kanssa välillä taistelemaan, nimittäin sen suhteen että vaikka saatan omata eri asioista hyvinkin vahvat mielipiteet, mutta että en silti antaisi sen vaikuttaa haitallisesti mun elämässä vaikuttaviin ihmisiin.
Itselläni on mielestäni hyvin vahva oikeudentunto ja kärsin paljon jos huomaan jossain asioissa epäoikeudenmukaisuutta tms. ja silloin tekisi mieli niinsanotusti antaa täysilaidallinen. Olen kiinnostunut siitä miten uskonnolliset/hengelliset yhteisöt toimivat ja miten ihmismieli toimii, ja olen hyvin pahoillani jos tiedän sillä alueella tapahtuvan vääryyttä.

Hengellisellä saralla olen myös itse kulkenut aika mutkikkaankin polun, ja olen edelleen siinä vaiheessa että provosoidun tietyistä asioista ja saatan myös toisinaan ikäänkuin kokeilla kepillä jäätä - eli mitä joku toinen ajattelee erilaisista hengellisistä tai moraalisista teemoista.

Kuitenkin, samalla haluaisin ylläpitää hyviä välejä lähelläni oleviin ihmisiin. Siinä saralla siis itselläni on varmasti opeteltavaa.
Ajattelen kuitenkin niin, että elämässä kaikista tärkeintä on viettää aikaa ja hyviä hetkiä ihmisten kanssa joita on omaan elämäänsä lähelleen saanut.
Ei tärkeintä ole varmastikaan olla oikeassa tai saada ilmaista aina oma mielipide asiasta kuin asiasta, vaan antaa myös tilaa toiselle olla juuri sellainen kuin on.


Ostin tässä melko uuden kirjan Päästä meidät pelosta - hengellinen väkivalta uskonnollisissa yhteisöissä, kirjoittana Aila Ruoho. Vaikka kirja sisältää paljon merkittävää tietoa hengellisestä väkivallasta yms, on siellä myös hyvä pointti siitä miten eri tavalla asiat voidaan kokea jopa hyvinkin ahtaassa uskonnollisessa yhteisössä.

s. 359-360
"Vaikka yhteisö vaikuttaisi ulkopuolisen silmin epäterveeltä, suurin osa jäsenistä ei tunne kokevansa painostusta tai ahdistu uskonnostaan. Heidän kokemuksensa on yhtä aito kuin niiden, jotka kipuilevat samassa yhteisössä syyllisyyden, riittämättömyyden ja pelkojen kanssa. Kukin punnitkoon vaakakupissaan oman elämänsä arvoja. Henkilöä, joka ei koe olevansa uskontonsa uhri, ei voi pelastaa hengellisestä viitekehyksestään. Vastentahtoisen uhrin pelastaminen on hengellistä väkivaltaa, jos hän ei halua tulla pelastetuksi.
Toisen tunteita ei kenelläkään ole oikeutta mitätöidä, ei myöskään ryhmän ulkopuolisen silmin epätosilta vaikuttavia hyviä kokemuksia."

 <3