Mikä elämässä on tärkeintä

Viime aikoina olen miettinyt sitä miten joudun oman luonteeni kanssa välillä taistelemaan, nimittäin sen suhteen että vaikka saatan omata eri asioista hyvinkin vahvat mielipiteet, mutta että en silti antaisi sen vaikuttaa haitallisesti mun elämässä vaikuttaviin ihmisiin.
Itselläni on mielestäni hyvin vahva oikeudentunto ja kärsin paljon jos huomaan jossain asioissa epäoikeudenmukaisuutta tms. ja silloin tekisi mieli niinsanotusti antaa täysilaidallinen. Olen kiinnostunut siitä miten uskonnolliset/hengelliset yhteisöt toimivat ja miten ihmismieli toimii, ja olen hyvin pahoillani jos tiedän sillä alueella tapahtuvan vääryyttä.

Hengellisellä saralla olen myös itse kulkenut aika mutkikkaankin polun, ja olen edelleen siinä vaiheessa että provosoidun tietyistä asioista ja saatan myös toisinaan ikäänkuin kokeilla kepillä jäätä - eli mitä joku toinen ajattelee erilaisista hengellisistä tai moraalisista teemoista.

Kuitenkin, samalla haluaisin ylläpitää hyviä välejä lähelläni oleviin ihmisiin. Siinä saralla siis itselläni on varmasti opeteltavaa.
Ajattelen kuitenkin niin, että elämässä kaikista tärkeintä on viettää aikaa ja hyviä hetkiä ihmisten kanssa joita on omaan elämäänsä lähelleen saanut.
Ei tärkeintä ole varmastikaan olla oikeassa tai saada ilmaista aina oma mielipide asiasta kuin asiasta, vaan antaa myös tilaa toiselle olla juuri sellainen kuin on.


Ostin tässä melko uuden kirjan Päästä meidät pelosta - hengellinen väkivalta uskonnollisissa yhteisöissä, kirjoittana Aila Ruoho. Vaikka kirja sisältää paljon merkittävää tietoa hengellisestä väkivallasta yms, on siellä myös hyvä pointti siitä miten eri tavalla asiat voidaan kokea jopa hyvinkin ahtaassa uskonnollisessa yhteisössä.

s. 359-360
"Vaikka yhteisö vaikuttaisi ulkopuolisen silmin epäterveeltä, suurin osa jäsenistä ei tunne kokevansa painostusta tai ahdistu uskonnostaan. Heidän kokemuksensa on yhtä aito kuin niiden, jotka kipuilevat samassa yhteisössä syyllisyyden, riittämättömyyden ja pelkojen kanssa. Kukin punnitkoon vaakakupissaan oman elämänsä arvoja. Henkilöä, joka ei koe olevansa uskontonsa uhri, ei voi pelastaa hengellisestä viitekehyksestään. Vastentahtoisen uhrin pelastaminen on hengellistä väkivaltaa, jos hän ei halua tulla pelastetuksi.
Toisen tunteita ei kenelläkään ole oikeutta mitätöidä, ei myöskään ryhmän ulkopuolisen silmin epätosilta vaikuttavia hyviä kokemuksia."

 <3