Olen jo pitkään ajatellut että tämä blogini on tehnyt sen tehtävä mikä sillä oli minulle itselleni; olen saanut ajatukset muodostettua asioihin missä pitkään olin syvässä kriisissä. Mietin että sulkisinko koko blogin vai antaisinko olla, jos vaikka joku löytää sieltä kosketuspintaa omiin mietintöihinsä.
Nyt kuitenkin tuntuu että haluan kirjoittaa nyt tänne.
Paljon on omat ajatukset muuttuneet näissä teemoissa mitä olen täällä paljon pyöritellyt, hengellisellä saralla siis. Jonkinlaista hyväksymistä ja ymmärrystä on tullut myös siihen että tämä kaikki on vain niin kovin inhimillistä aina kun pyöritetään eri seurakunnan toimintaa ja muodostetaan oppikäsityksiä.
Ensi kertaa elämässä olen alkanut löytää myös ihan itse ne rajat moraalisesti ja arvoihin liittyen, mitkä todella voin allekirjoittaa. Se on saanut itseni myös arvostamaan uudella tavalla raamatun ohjeita, kun huomaa käytännön elämässä niissä olevaa viisautta.
Se mikä sai oikeastaan itseni nyt tänne kirjoittamaan on pohdinta siitä että milloin koen olevani tarpeeksi vahva sitoutuakseni tiettyyn seurakuntaan. Kokisin sen itselleni hyväksi jossain vaiheessa, mutta en missään tapauksessa halua enää mennä minkäänlaiseen kollektiiviseen itselleni sopimattomaan ja puristavaan muottiin, jossa ylhäältä päin annetaan ymmärtää
- mikä on sinulle tärkeää
- mitä sinun tulee tavoitella elämässäsi
- mitä ajattelet mistäkin pikkutarkoistakin moraalisista asioista
- keiden kanssa sinun kannattaa aikaa viettää (!)
- miten käytät rahasi
- mitä saat ylipäätään tuntea asioista (!)
- saatko ajatella kriittisesti vai et (!)
- mitä asioita saat kyseenalaistaa
- miten käytät viikonpäiväsi ja miten täytät kalenterisi (!)
Ja riippuen kirkkokunnasta- ja sen alapuolella olevista eri seurakunnista
- mikä opillinen asia on sinulle tärkein/mitkä ovat tärkeimmät opilliset asiat sinulle
- Minkälaista oppia ja toiminta- ja ajatusmuotoja korostat
Koen itse jotenkin turhauttavaksi sen, kun eri kirkkokunnissa ne opilliset korostukset ovat niin ilmeisiä, ja itseni on vaikea ajatella että siirtyisin allekirjoittamaan jonkin tietyn korostuksen vain siksi että kokisin muutoin hyväksi tietyn paikan. Tai ehkä en vain ole tarpeeksi vahva vielä toistaiseksi olemaan oma itseni, välittämättä ulkoapäin tulevista odotuksista ja paineista?
Lisäyksenä vielä, että itse asiassa en kyllä koskaan tainnut mennäkään täysin mihinkään muottiin, sillä en osannut vaikka kuinka yritin. ;D Olin siis siinä liian huono ;) Mutta yritys tosiaan oli kova ja tunnollinen, ja muotin olemassaolo oli ilmiselvää.
maanantai 12. syyskuuta 2016
tiistai 19. tammikuuta 2016
My road - my journey
Onkohan tässä saavutettu nyt joku kolmenkympin virstanpylväs, kehitystehtävä, sillä ensimmäistä kertaa elämässäni mulle on ihan selvää se ajatus että tietysti minä elän ja toimin juuri niinkuin itse parhaaksi näen, ei siihen ole muilla mitään sanottavaa. Tuntuu kuin olisi entinen minä, joka ajatteli monesta asiasta että mitähän tästä ja tästä ajateltaisiin, ja mukana myös usein se hengellinen vääränlainen paine mihin olin pitkältä ajalta kasvanut, ja sitten on nykyinen minä.
Tietysti ajattelen asioista oman perheeni ja muiden läheisten ohmisten kannalta, ja yritän pitää kiinni periaatteesta että en tekemisilläni loukkaisi muita.
Mutta muutoin on aivan turha kenenkään enää olettaa, että menisin missään suhteessa valmiiksi asetettuihin muotteihin ja säädöksiin siitä että miten tulisi elää hyvä elämä.
Se on nyt historiaa se.
Tietysti ajattelen asioista oman perheeni ja muiden läheisten ohmisten kannalta, ja yritän pitää kiinni periaatteesta että en tekemisilläni loukkaisi muita.
Mutta muutoin on aivan turha kenenkään enää olettaa, että menisin missään suhteessa valmiiksi asetettuihin muotteihin ja säädöksiin siitä että miten tulisi elää hyvä elämä.
Se on nyt historiaa se.
Ei hävittävää (AEIOUAO) / ELLINOORA
Jalat osuu
Uudelle maaperälle
Siellä mistä tuun
Kävelin pahki seiniä
Täällä törmäilen ihmisiin
Lasken repun, lasken roolit
Vihdoin saa riittää näytelmä
Vaikken tunne täältä ketään
Tulin tänne tuntemaan
Tuntemattomaan
Ei mitään hävitettävää,
Tai hävittävää
Mullon mun jalat kädet, sydän ja pää
Ja matka sopivasti kesken
AEIOUAO
AEIOUAO
Korttelista soitto kantautuu
Se ääni kutsuu mut mukaan juhliin
Huomaan ettei ole väliä
Missä on mun juuret
Voin murtaa mun kuoret
Otetaan malja sille
Niinkuin oltais vielä lapsia
Mehukattikipoista
Juodaan annos vapautta
Mullon taskut tyhjät huolista!
Ei mitään hävitettävää
Tai hävittävää
Mullon mun jalat kädet sydän ja pää
Ja matka sopivasti kesken
Ei mitään hävitettävää
Tai hävittävää
Mullon mun jalat, kädet, ydin ja pää
Vaikka oon sopivasti kesken
AEIOUAO
AEIOUAO
Maihareissa hiekkaa
Pohjissa multaa
Alkaa sataa
Ja niistä huuhtoutuu kultaa
sunnuntai 11. lokakuuta 2015
Elämänkaari ja ihmisen vuodenajat
Luin tässä äskettäin kirjailija ja psykoterapeutti Pepi Reinikaisen kirjoittaman kirjan Elämänkaarikirjoitus ja ihmisen vuodenajat.
Kyseinen kirjailija on jakanut ihmisen elämän ikään kuin eri jaksoihin keväästä talveen ja käy läpi kullekin ikävaiheelle kuuluvia keskeisiä asioita.
Itse koen käyväni osittain läpi vielä nuoruuteen sisällytettyjä asioita, mutta hyvin paljon myös asioita mitä on kuvattu Alkukesän käsitteen alla. Tässä muutamia niistä (ja jotka varsinkin koen tutuksi ja ajankohtaiseksi itselleni):
"Alkukesä
28-35 vuotta, nuori aikuisuus
- Tärkeitä tapahtumia ja ihmisiä
- Työhön paneutumista, perheen perustamista, sosiaalisen aseman etsimistä ja vahvistamista
- Elämän toteennäyttäminen, konkretisoiminen materiaalisessakin mielessä
- Poliittisen kannan, elämänfilosofian vakiinnuttamista ja tarvetta vakauteen myös ihmissuhteissa
- Halu lukeutua johonkin, kuulua jonnekin, olla jotakin
- Oma lapsuus ja vanhemmat joutuvat kriittiseen tarkasteluun"
Ja varsinkin tämän koen yllättäen nyt hyvin tutuksi!
"- Materiaalis fyysistä ja järjen aikaa"
Olen pitänyt itseäni enemmänkin tunne-ihmisenä, mutta ilmeisesti tietty ikävaihe tuo mukanaan uusia asioita.
Kyseinen kirjailija on jakanut ihmisen elämän ikään kuin eri jaksoihin keväästä talveen ja käy läpi kullekin ikävaiheelle kuuluvia keskeisiä asioita.
Itse koen käyväni osittain läpi vielä nuoruuteen sisällytettyjä asioita, mutta hyvin paljon myös asioita mitä on kuvattu Alkukesän käsitteen alla. Tässä muutamia niistä (ja jotka varsinkin koen tutuksi ja ajankohtaiseksi itselleni):
"Alkukesä
28-35 vuotta, nuori aikuisuus
- Tärkeitä tapahtumia ja ihmisiä
- Työhön paneutumista, perheen perustamista, sosiaalisen aseman etsimistä ja vahvistamista
- Elämän toteennäyttäminen, konkretisoiminen materiaalisessakin mielessä
- Poliittisen kannan, elämänfilosofian vakiinnuttamista ja tarvetta vakauteen myös ihmissuhteissa
- Halu lukeutua johonkin, kuulua jonnekin, olla jotakin
- Oma lapsuus ja vanhemmat joutuvat kriittiseen tarkasteluun"
Ja varsinkin tämän koen yllättäen nyt hyvin tutuksi!
"- Materiaalis fyysistä ja järjen aikaa"
Olen pitänyt itseäni enemmänkin tunne-ihmisenä, mutta ilmeisesti tietty ikävaihe tuo mukanaan uusia asioita.
perjantai 2. lokakuuta 2015
Kun joutuu tekemään surutyötä
Haluan kirjoittaa tähän vielä otteita Aila Ruohon kirjoittamasta kirjasta Päästä meidät pelosta - hengellinen väkivalta uskonnollisissa yhteisöissä, kirjaa varten haastatelluilta henkilöiltä - sillä ne ovat itselleni henkilökohtaisesti koskettavia, ja uskon että on myös muita jotka voivat tähän samastua. <3
s.374-375
" Tunnen sääliä, kiukkua, inhoa. Jonkin verran myös häpeää. Häpeän itsessäni sitä puolta, joka oli niin tyhmä ja johdettavissa(....)On tehtävä surutyötä sen johdosta, että on eksynyt elämässään, hukannut aikaa, mahdollisuuksia, ihmissuhteita, perhe-elämän rikkautta(...)Luottamus seurakuntiin ja niiden johtajiin on kyseenalaistunut. Olen tajunnut, ettei täydellisyyttä ole tässä maailmassa. Olen kokenut, että kun hengellinen puoli on sairastunut, se on ikään kuin tulehdustilassa eikä sitä auta sorkkia. Annan itseni parantua rauhassa. (...) Hengellinen ylimielisyys on erityisen loukkaavaa, koska siinä itse Jumala otetaan aseeksi ja suojabunkkeriksi muita vastaan. Tavallaan se on myös humoristista, surkuhupaisaa. Se on kovin inhimillistä." (Kiinanruusu, entinen Maitobaarin jäsen)
s.366
"Olen pohtinut asioita, muodostanut mielipiteitä ennen niin selviin asioihin(joihin liikkeen taholta annettiin vastaukset) ja ihmisenä muuttunut enemmän kuin koko elämäni aikana tätä ennen. Monikaan ajatus ei ole säilynyt ennallaan. Olen muuttunut suvaitsevammaksi. Mikä minä olen tuomitsemaan muita? Olen oppinut, että en arvostele muiden elämää, sillä jokaisella on käytökseensä syy. Enää en halveksi muita ihmisiä, pidä itseäni jotenkin parempana. Jokaisella meistä on oma historia, oma tausta joka on muokannut meistä sellaisia kuin olemme. Olen oppinut, että nämä ihmiset ympärilläni, naapurit ja työtoverit, ovat tavallisia ihmisiä iloineen ja suruineen..."(Gema, entinen vanhoillislestadiolainen)
s.373
"Muistan kävelleeni kadulla, kun ensi kertaa elämässäni ymmärsin, että minä itse olen vastuussa elämästäni ja minulla on vapaus tehdä mitä itse haluan(...)Ei enää epäselviä rukousvastauksia ja huonoja valintoja niiden pohjalta. Ei epätoivoa, syyllisyyttä ja ahdistusta omasta sieulusta ja riittämättömyydestä..."(James, entinen mormoni)
s.372
"Olen saanut itseni ja elämäni takaisin. Minun ei tarvitse kokea syyllisyyttä siitä, että olen juuri sellainen kuin olen. Saan keskittyä itselleni tärkeisiin asioihin, eikä seurakunta määrittele, mikä on hyväksyttävää tai suositeltavaa vapaa-ajan käyttöä. Nyt, kun maailmankatsomukseni perustuu toisenlaiselle pohjalle, toimin moraalisestikin eri lähtökohdista käsin. En tee moraalisesti oikeita asioita enää rangaistuksen pelosta, vaan sen vuoksi, että esimerkiksi tiedän kokemuksesta, miten pahalta läheisistäni tuntuu, jos vaikka pahoitan hänen mielensä..."(Merja, entinen vapaakirkollinen)
Peace&love <3
s.374-375
" Tunnen sääliä, kiukkua, inhoa. Jonkin verran myös häpeää. Häpeän itsessäni sitä puolta, joka oli niin tyhmä ja johdettavissa(....)On tehtävä surutyötä sen johdosta, että on eksynyt elämässään, hukannut aikaa, mahdollisuuksia, ihmissuhteita, perhe-elämän rikkautta(...)Luottamus seurakuntiin ja niiden johtajiin on kyseenalaistunut. Olen tajunnut, ettei täydellisyyttä ole tässä maailmassa. Olen kokenut, että kun hengellinen puoli on sairastunut, se on ikään kuin tulehdustilassa eikä sitä auta sorkkia. Annan itseni parantua rauhassa. (...) Hengellinen ylimielisyys on erityisen loukkaavaa, koska siinä itse Jumala otetaan aseeksi ja suojabunkkeriksi muita vastaan. Tavallaan se on myös humoristista, surkuhupaisaa. Se on kovin inhimillistä." (Kiinanruusu, entinen Maitobaarin jäsen)
s.366
"Olen pohtinut asioita, muodostanut mielipiteitä ennen niin selviin asioihin(joihin liikkeen taholta annettiin vastaukset) ja ihmisenä muuttunut enemmän kuin koko elämäni aikana tätä ennen. Monikaan ajatus ei ole säilynyt ennallaan. Olen muuttunut suvaitsevammaksi. Mikä minä olen tuomitsemaan muita? Olen oppinut, että en arvostele muiden elämää, sillä jokaisella on käytökseensä syy. Enää en halveksi muita ihmisiä, pidä itseäni jotenkin parempana. Jokaisella meistä on oma historia, oma tausta joka on muokannut meistä sellaisia kuin olemme. Olen oppinut, että nämä ihmiset ympärilläni, naapurit ja työtoverit, ovat tavallisia ihmisiä iloineen ja suruineen..."(Gema, entinen vanhoillislestadiolainen)
s.373
"Muistan kävelleeni kadulla, kun ensi kertaa elämässäni ymmärsin, että minä itse olen vastuussa elämästäni ja minulla on vapaus tehdä mitä itse haluan(...)Ei enää epäselviä rukousvastauksia ja huonoja valintoja niiden pohjalta. Ei epätoivoa, syyllisyyttä ja ahdistusta omasta sieulusta ja riittämättömyydestä..."(James, entinen mormoni)
s.372
"Olen saanut itseni ja elämäni takaisin. Minun ei tarvitse kokea syyllisyyttä siitä, että olen juuri sellainen kuin olen. Saan keskittyä itselleni tärkeisiin asioihin, eikä seurakunta määrittele, mikä on hyväksyttävää tai suositeltavaa vapaa-ajan käyttöä. Nyt, kun maailmankatsomukseni perustuu toisenlaiselle pohjalle, toimin moraalisestikin eri lähtökohdista käsin. En tee moraalisesti oikeita asioita enää rangaistuksen pelosta, vaan sen vuoksi, että esimerkiksi tiedän kokemuksesta, miten pahalta läheisistäni tuntuu, jos vaikka pahoitan hänen mielensä..."(Merja, entinen vapaakirkollinen)
Peace&love <3
Mikä elämässä on tärkeintä
Viime aikoina olen miettinyt sitä miten joudun oman luonteeni kanssa välillä taistelemaan, nimittäin sen suhteen että vaikka saatan omata eri asioista hyvinkin vahvat mielipiteet, mutta että en silti antaisi sen vaikuttaa haitallisesti mun elämässä vaikuttaviin ihmisiin.
Itselläni on mielestäni hyvin vahva oikeudentunto ja kärsin paljon jos huomaan jossain asioissa epäoikeudenmukaisuutta tms. ja silloin tekisi mieli niinsanotusti antaa täysilaidallinen. Olen kiinnostunut siitä miten uskonnolliset/hengelliset yhteisöt toimivat ja miten ihmismieli toimii, ja olen hyvin pahoillani jos tiedän sillä alueella tapahtuvan vääryyttä.
Hengellisellä saralla olen myös itse kulkenut aika mutkikkaankin polun, ja olen edelleen siinä vaiheessa että provosoidun tietyistä asioista ja saatan myös toisinaan ikäänkuin kokeilla kepillä jäätä - eli mitä joku toinen ajattelee erilaisista hengellisistä tai moraalisista teemoista.
Kuitenkin, samalla haluaisin ylläpitää hyviä välejä lähelläni oleviin ihmisiin. Siinä saralla siis itselläni on varmasti opeteltavaa.
Ajattelen kuitenkin niin, että elämässä kaikista tärkeintä on viettää aikaa ja hyviä hetkiä ihmisten kanssa joita on omaan elämäänsä lähelleen saanut.
Ei tärkeintä ole varmastikaan olla oikeassa tai saada ilmaista aina oma mielipide asiasta kuin asiasta, vaan antaa myös tilaa toiselle olla juuri sellainen kuin on.
Ostin tässä melko uuden kirjan Päästä meidät pelosta - hengellinen väkivalta uskonnollisissa yhteisöissä, kirjoittana Aila Ruoho. Vaikka kirja sisältää paljon merkittävää tietoa hengellisestä väkivallasta yms, on siellä myös hyvä pointti siitä miten eri tavalla asiat voidaan kokea jopa hyvinkin ahtaassa uskonnollisessa yhteisössä.
s. 359-360
"Vaikka yhteisö vaikuttaisi ulkopuolisen silmin epäterveeltä, suurin osa jäsenistä ei tunne kokevansa painostusta tai ahdistu uskonnostaan. Heidän kokemuksensa on yhtä aito kuin niiden, jotka kipuilevat samassa yhteisössä syyllisyyden, riittämättömyyden ja pelkojen kanssa. Kukin punnitkoon vaakakupissaan oman elämänsä arvoja. Henkilöä, joka ei koe olevansa uskontonsa uhri, ei voi pelastaa hengellisestä viitekehyksestään. Vastentahtoisen uhrin pelastaminen on hengellistä väkivaltaa, jos hän ei halua tulla pelastetuksi.
Toisen tunteita ei kenelläkään ole oikeutta mitätöidä, ei myöskään ryhmän ulkopuolisen silmin epätosilta vaikuttavia hyviä kokemuksia."
<3
Itselläni on mielestäni hyvin vahva oikeudentunto ja kärsin paljon jos huomaan jossain asioissa epäoikeudenmukaisuutta tms. ja silloin tekisi mieli niinsanotusti antaa täysilaidallinen. Olen kiinnostunut siitä miten uskonnolliset/hengelliset yhteisöt toimivat ja miten ihmismieli toimii, ja olen hyvin pahoillani jos tiedän sillä alueella tapahtuvan vääryyttä.
Hengellisellä saralla olen myös itse kulkenut aika mutkikkaankin polun, ja olen edelleen siinä vaiheessa että provosoidun tietyistä asioista ja saatan myös toisinaan ikäänkuin kokeilla kepillä jäätä - eli mitä joku toinen ajattelee erilaisista hengellisistä tai moraalisista teemoista.
Kuitenkin, samalla haluaisin ylläpitää hyviä välejä lähelläni oleviin ihmisiin. Siinä saralla siis itselläni on varmasti opeteltavaa.
Ajattelen kuitenkin niin, että elämässä kaikista tärkeintä on viettää aikaa ja hyviä hetkiä ihmisten kanssa joita on omaan elämäänsä lähelleen saanut.
Ei tärkeintä ole varmastikaan olla oikeassa tai saada ilmaista aina oma mielipide asiasta kuin asiasta, vaan antaa myös tilaa toiselle olla juuri sellainen kuin on.
Ostin tässä melko uuden kirjan Päästä meidät pelosta - hengellinen väkivalta uskonnollisissa yhteisöissä, kirjoittana Aila Ruoho. Vaikka kirja sisältää paljon merkittävää tietoa hengellisestä väkivallasta yms, on siellä myös hyvä pointti siitä miten eri tavalla asiat voidaan kokea jopa hyvinkin ahtaassa uskonnollisessa yhteisössä.
s. 359-360
"Vaikka yhteisö vaikuttaisi ulkopuolisen silmin epäterveeltä, suurin osa jäsenistä ei tunne kokevansa painostusta tai ahdistu uskonnostaan. Heidän kokemuksensa on yhtä aito kuin niiden, jotka kipuilevat samassa yhteisössä syyllisyyden, riittämättömyyden ja pelkojen kanssa. Kukin punnitkoon vaakakupissaan oman elämänsä arvoja. Henkilöä, joka ei koe olevansa uskontonsa uhri, ei voi pelastaa hengellisestä viitekehyksestään. Vastentahtoisen uhrin pelastaminen on hengellistä väkivaltaa, jos hän ei halua tulla pelastetuksi.
Toisen tunteita ei kenelläkään ole oikeutta mitätöidä, ei myöskään ryhmän ulkopuolisen silmin epätosilta vaikuttavia hyviä kokemuksia."
<3
sunnuntai 13. syyskuuta 2015
Uskonto
Ollessani nuorempi ajattelin siihen tyyliin että ns. vapaissa suunnissa ollaan hyvinkin kaukana uskonnollisuudesta ja uskonnosta - on vain ns. henkilökohtaista elävää uskoa. Tällaista opetusta myös sain ulkoapäin, joskaan ei suoraan mutta siihen viitaten.
Uskonto miellettiin kai jonain jäykkänä tapa suoritteisena elämäntyylinä, joka ei todellisuudessa täytä ihmisen kaipuuta johonkin suurempaan. Näin esimerkiksi.
Esimerkiksi luterilaiseen kirkkoon, katolisesta puhumattakaan, suhtauduttiin mieltäen se melko lailla uskonnon täyttämäksi paikaksi.
Toki myös oli ihmettelyä esimerkiksi Jehovan todistajien karttamiskäytännöstä, ja sen liittäminen uskonnon tuomiin ikäviin puoliin.
Mutta, kun ikää ja pienessä määrin myös elämänkokemusta on itsellä tullut lisää, en voi muuta kuin todeta että mielestäni uskonnollisuus ja uskonelämän muuttuminen läpikotaisin uskonnoksi ei ole kaukana vapaista suunnistakaan. Päinvastoin; se voi olla joskus erittäin selkeää ja saada aikaan juuri niitä asioita mitä pahimmillaan uskonto tai uskonnollisuus saavat aikaan. Löytyy hengellistä väkivaltaa, pelottelua, painostamista, itsensä korottamista kuin yli-ihmiseksi tai puolijumalaksi jolla on valta sanella mitä "Herra sanoo juuri nyt", on ikäänkuin osallistumispakkoa eri tilaisuuksiin ja seurakunnan toimintamuotoihin - "ellei halua joutua uskossaan vaaravyöhykkeelle", on painostamista antaa rahaa seurakunnan työlle, on pinnan kiillotamista ja ankaraa ns. pyhityselämää jotta saavuttaisi "Herran hyväksynnän", evankeliointipakkoa ja sellaisia puheita missä tavallinen, inhimillinen ihminen saa niskaansa valtavan ryöpytyksen siitä että tavallinen ei todellakaan riitä - on pyrittävä jatkuvasti johonkin enempään, oltava suorastaan jatkuvassa puheyhteydessä itsensä Jumalan kanssa.
Semmoinen kirjoitus - myönnän että tunteet olivat aika pinnassa. Toivon tietenkin myös että itse en aiheuttaisi koskaan vastaavaa mistä itse kirjoitin.
Itse uskontoja vastaan minulla ei tietenkään ole mitään. Niitä on aina ollut ja tulee olemaan, ja parhaimmillaan ne tukevat ihmisen hyvinvointia ja täyttävät sosiaalisuuden, johonkin kuulumisen tarpeita. Ainoastaan uskontojen aiheuttamia ikäviä asioita kohtaan, silloin kun niitä käytetään toista ihmistä nujertamaan. :)
Uskonto miellettiin kai jonain jäykkänä tapa suoritteisena elämäntyylinä, joka ei todellisuudessa täytä ihmisen kaipuuta johonkin suurempaan. Näin esimerkiksi.
Esimerkiksi luterilaiseen kirkkoon, katolisesta puhumattakaan, suhtauduttiin mieltäen se melko lailla uskonnon täyttämäksi paikaksi.
Toki myös oli ihmettelyä esimerkiksi Jehovan todistajien karttamiskäytännöstä, ja sen liittäminen uskonnon tuomiin ikäviin puoliin.
Mutta, kun ikää ja pienessä määrin myös elämänkokemusta on itsellä tullut lisää, en voi muuta kuin todeta että mielestäni uskonnollisuus ja uskonelämän muuttuminen läpikotaisin uskonnoksi ei ole kaukana vapaista suunnistakaan. Päinvastoin; se voi olla joskus erittäin selkeää ja saada aikaan juuri niitä asioita mitä pahimmillaan uskonto tai uskonnollisuus saavat aikaan. Löytyy hengellistä väkivaltaa, pelottelua, painostamista, itsensä korottamista kuin yli-ihmiseksi tai puolijumalaksi jolla on valta sanella mitä "Herra sanoo juuri nyt", on ikäänkuin osallistumispakkoa eri tilaisuuksiin ja seurakunnan toimintamuotoihin - "ellei halua joutua uskossaan vaaravyöhykkeelle", on painostamista antaa rahaa seurakunnan työlle, on pinnan kiillotamista ja ankaraa ns. pyhityselämää jotta saavuttaisi "Herran hyväksynnän", evankeliointipakkoa ja sellaisia puheita missä tavallinen, inhimillinen ihminen saa niskaansa valtavan ryöpytyksen siitä että tavallinen ei todellakaan riitä - on pyrittävä jatkuvasti johonkin enempään, oltava suorastaan jatkuvassa puheyhteydessä itsensä Jumalan kanssa.
Semmoinen kirjoitus - myönnän että tunteet olivat aika pinnassa. Toivon tietenkin myös että itse en aiheuttaisi koskaan vastaavaa mistä itse kirjoitin.
Itse uskontoja vastaan minulla ei tietenkään ole mitään. Niitä on aina ollut ja tulee olemaan, ja parhaimmillaan ne tukevat ihmisen hyvinvointia ja täyttävät sosiaalisuuden, johonkin kuulumisen tarpeita. Ainoastaan uskontojen aiheuttamia ikäviä asioita kohtaan, silloin kun niitä käytetään toista ihmistä nujertamaan. :)
Välietappi
Viime aikoina on itselleni käynyt selväksi että ei minusta taida enää helluntailaista tai muutakaan vapaiden suuntien edustajaa tulla.
En voi enää yhtyä noin vain ajatukseen, oppiin, esimerkiksi siitä että Jumala voi puhua suoraan ihmisen sydämelle. Eikä kai Raamattussakaan tällaista lue, vaan että "ei sen yli mitä kirjoitettu on..." jos oikein muistan.
Tällainen ajatustapa ja oppi voi olla mielestäni myös erittäin vaarallinen, silloin kun sitä käytetään esim. muiden (yleensä vapaiden suuntien uskovien) manipuloimiseen ja pelotteluun aloittamalla "Herra sanoi minulle näin..."
Tähän pitkä ja ruma kirosana. Olen niin kyllästynyt itse tällaiseen.
Tuntuu että lähennynkin itse ajatuksiltani luterilaisuutta kohti, jossa Raamatun, kirjoitetun sanan, arvovalta on isompi kuin ihmisten kokemusten. Tämä mielestäni näin yleisesti ottaen.
En voi muuta toivoa kuin että toivottavasti mahdollisimman moni jaksaa sellaista pelottelua ja manipuloimista, mielen ja ajatusten ohjaamista tiettyyn suuntaan, menettämättä elämäniloaan ja uskoaan hyvään Jumalaan. Itsellenihän niin meinasi käydä, mutta onneksi olen päässyt yli siitä ja alan jo luottaa vähitellen siihen että minä saan olla tällainen kuin olen, samaan aikaan syntinen ja täysin hyväksytty.
Heikko, haavoittuvainen ja välillä hyvin hankalakin ihminen.
Kiitos moi.
En voi enää yhtyä noin vain ajatukseen, oppiin, esimerkiksi siitä että Jumala voi puhua suoraan ihmisen sydämelle. Eikä kai Raamattussakaan tällaista lue, vaan että "ei sen yli mitä kirjoitettu on..." jos oikein muistan.
Tällainen ajatustapa ja oppi voi olla mielestäni myös erittäin vaarallinen, silloin kun sitä käytetään esim. muiden (yleensä vapaiden suuntien uskovien) manipuloimiseen ja pelotteluun aloittamalla "Herra sanoi minulle näin..."
Tähän pitkä ja ruma kirosana. Olen niin kyllästynyt itse tällaiseen.
Tuntuu että lähennynkin itse ajatuksiltani luterilaisuutta kohti, jossa Raamatun, kirjoitetun sanan, arvovalta on isompi kuin ihmisten kokemusten. Tämä mielestäni näin yleisesti ottaen.
En voi muuta toivoa kuin että toivottavasti mahdollisimman moni jaksaa sellaista pelottelua ja manipuloimista, mielen ja ajatusten ohjaamista tiettyyn suuntaan, menettämättä elämäniloaan ja uskoaan hyvään Jumalaan. Itsellenihän niin meinasi käydä, mutta onneksi olen päässyt yli siitä ja alan jo luottaa vähitellen siihen että minä saan olla tällainen kuin olen, samaan aikaan syntinen ja täysin hyväksytty.
Heikko, haavoittuvainen ja välillä hyvin hankalakin ihminen.
Kiitos moi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)