Kun joutuu tekemään surutyötä

Haluan kirjoittaa tähän vielä otteita Aila Ruohon kirjoittamasta kirjasta Päästä meidät pelosta - hengellinen väkivalta uskonnollisissa yhteisöissä, kirjaa varten haastatelluilta henkilöiltä - sillä ne ovat itselleni henkilökohtaisesti koskettavia, ja uskon että on myös muita jotka voivat tähän samastua. <3

s.374-375
" Tunnen sääliä, kiukkua, inhoa. Jonkin verran myös häpeää. Häpeän itsessäni sitä puolta, joka oli niin tyhmä ja johdettavissa(....)On tehtävä surutyötä sen johdosta, että on eksynyt elämässään, hukannut aikaa, mahdollisuuksia, ihmissuhteita, perhe-elämän rikkautta(...)Luottamus seurakuntiin ja niiden johtajiin on kyseenalaistunut. Olen tajunnut, ettei täydellisyyttä ole tässä maailmassa. Olen kokenut, että kun hengellinen puoli on sairastunut, se on ikään kuin tulehdustilassa eikä sitä auta sorkkia. Annan itseni parantua rauhassa. (...) Hengellinen ylimielisyys on erityisen loukkaavaa, koska siinä itse Jumala otetaan aseeksi ja suojabunkkeriksi muita vastaan. Tavallaan se on myös humoristista, surkuhupaisaa. Se on kovin inhimillistä." (Kiinanruusu, entinen Maitobaarin jäsen)

s.366
"Olen pohtinut asioita, muodostanut mielipiteitä ennen niin selviin asioihin(joihin liikkeen taholta annettiin vastaukset) ja ihmisenä muuttunut enemmän kuin koko elämäni aikana tätä ennen. Monikaan ajatus ei ole säilynyt ennallaan. Olen muuttunut suvaitsevammaksi. Mikä minä olen tuomitsemaan muita? Olen oppinut, että en arvostele muiden elämää, sillä jokaisella on käytökseensä syy. Enää en halveksi muita ihmisiä, pidä itseäni jotenkin parempana. Jokaisella meistä on oma historia, oma tausta joka on muokannut meistä sellaisia kuin olemme. Olen oppinut, että nämä ihmiset ympärilläni, naapurit ja työtoverit, ovat tavallisia ihmisiä iloineen ja suruineen..."(Gema, entinen vanhoillislestadiolainen)

s.373
"Muistan kävelleeni kadulla, kun ensi kertaa elämässäni ymmärsin, että minä itse olen vastuussa elämästäni ja minulla on vapaus tehdä mitä itse haluan(...)Ei enää epäselviä rukousvastauksia ja huonoja valintoja niiden pohjalta. Ei epätoivoa, syyllisyyttä ja ahdistusta omasta sieulusta ja riittämättömyydestä..."(James, entinen mormoni)

s.372
"Olen saanut itseni ja elämäni takaisin. Minun ei tarvitse kokea syyllisyyttä siitä, että olen juuri sellainen kuin olen. Saan keskittyä itselleni tärkeisiin asioihin, eikä seurakunta määrittele, mikä on hyväksyttävää tai suositeltavaa vapaa-ajan käyttöä. Nyt, kun maailmankatsomukseni perustuu toisenlaiselle pohjalle, toimin moraalisestikin eri lähtökohdista käsin. En tee moraalisesti oikeita asioita enää rangaistuksen pelosta, vaan sen vuoksi, että esimerkiksi tiedän kokemuksesta, miten pahalta läheisistäni tuntuu, jos vaikka pahoitan hänen mielensä..."(Merja, entinen vapaakirkollinen)


Peace&love <3